Aloittaessani uuden teoksen säveltämisen luonnostelen aina ensin kokonaismuotoa piirtämällä. Jaan paperilla olevan tilan niin, että aika kulkee vasemmalta oikealle, ja pystysuunnassa tila jakaantuu rekisterin, partituurin mukaisen soitinjärjestyksen tai muiden tilaa vaativien seikkojen mukaan. Erilaisten musiikillisten tilanteiden kuvaamiseen olen kehittänyt pikakirjoitusmaisia symboleja. Piirroksesta voin nähdä esimerkiksi sen, miten tietty instrumentti siirtyy kahden tekstuuritason välillä. Piirrokset kuvaavat tehokkaasti tekeillä olevaa teosta takertumatta yksityiskohtiin. Niiden vuoro on myöhemmin, kun sävellän varsinaista musiikkia eli täsmällisiä nuotteja. Nuottiviivaston, tahtilajien tai sointuanalyysin mielessä pitäminen kokonaismuodon suunnitteluvaiheessa olisi kuin työskentelemistä ihmisen kanssa, joka takertuu joka ikiseen yksityiskohtaan.
Piirtämällä tehdyt muistiinpanot ovat erittäin selkeitä ja, mikä parasta, nopeita tehdä. Pystyn vaikka kesken pyöräretken merkitsemään muistiin keksimäni kohdan työn alla olevasta sävellyksestä. Toinen yhtä miellyttävän abstrakti muistikeino silloin, kun ideoita tulvii mieleen, on käyttää avainsanoja.
Kokonaismuotoa piirtämällä tavoittelen kokonaisuuden ja yksityiskohtien näkemistä samanaikaisesti. Ajattelussani kokonaisuus määrää aina yksityiskohdat, mutta toisaalta kokonaisuudenhan on muodostuttava yksityiskohdista. Kokonaismuodon määrittelemisen jälkeen luon muut musiikilliset raaka-aineet: melodiikan, harmonian, rytmiikan ja tekstuurit. Nekin suunnittelen piirtämällä tai ajattelemalla musiikkia muuten abstraktisti. Käsittelen esimerkiksi teokseen tulevat melodiat ilman nuottiviivastoa. Varsinaista musiikkia säveltäessäni kokoan suunnitelmani yhteen, jolloin piirtämäni kokonaismuoto tarkentuu valmiiksi sävellykseksi ja lopulliseksi nuottikirjoitukseksi.
Teosten kirjoittamisesta puhtaaksi pidän työssäni vähiten, sillä se on mekaanista ja epämusikaalista työtä, välttämätön paha. En arvosta nuottikuvaa vaan soivaa ääntä. Tietokone on puhtaaksikirjoittamiseen loistava väline, koska se on työkaluna persoonaton ja näkymältään jatkuvasti muuttuva. Se ei pääse vaikuttamaan ajatteluuni tai luovaan työhön.
Pidän säveltäessäni valinnanvapautta illuusiona ja pyrin tietoisesti olemaan tekemättä päätöksiä ja valintoja. Säveltäessä joudun silti kysymään itseltäni, miten musiikki etenee. Käytän työtavastani mieluiten sanaa systeemi. Tekniikka ja teoria eivät helpota luovan työn etenemistä: musiikinteoria ja musiikkianalyysi ovat täsmällisyydessään liian kömpelöitä apulaisia. Analyyttinen ymmärrys seuraa musiikillista ajatusta, eli musiikillinen materiaali on ensin luotava analyysin kohteeksi. Pyrin säveltämään heti lopullista musiikkia ilman epäröintiä. Sävellystyö on pitkälti materiaalin venyttämistä ja karsimista, ja olen todennut, etten pysty teoreettisin keinoin tekemään kumpaakaan. Mekaanisesti tuotettu ei elä, eivätkä säännöt saa karsia rikkautta.
Saadakseni kokonaisen teoksen valmiiksi on keksittävä jatkuvasti uutta. En voi jäädä odottelemaan inspiraatiota vaan laitan aivot töihin tavalla, jota kutsun valmistelluksi oivallukseksi. Ensin määrittelen, mitä sillä hetkellä sävellykseeni tarvitsen. Sitten kuuntelen tietyllä musikaalisella asenteella tyhjyyttä ja uskon samalla vakaasti kuulevani sen mitä haen. Onnistun tässä torjumalla kaikki tietoiset yritykset pakottaa idea tai melodia esiin. Tyhjyydellä en tarkoita hiljaisuutta, vaan ennemminkin kuin pimeyttä, jossa päätän nähdä jotain. Tällainen itseni etäännyttäminen on minulle luonteva ja nopea tapa työskennellä.
Sävellyksen tulee syntyä luonnollisesti ja pakottamatta. Työ on kuin polku, joka syntyy sitä pitkin kulkiessa. On vain katsottava oikeasta kulmasta nähdäkseen, miten tie jatkuu. Sävellystyö koostuu lukemattomista kysymyksistä, mutta tarpeeksi tarkasti määriteltyinä ne ratkeavat itsestään. Suurimpana haasteena on ymmärtää, mitkä ovat oikeita kysymyksiä, ratkaistavia asioita. Onnistuakseni tarvitsen itse kehittämääni sävellyssysteemiä, jonka juuret ovat lapsuudessa. Silloin säveltäminen oli leikkiä. Sibelius-Akatemiassa opin erittelemään ja analysoimaan. Nyt pyrin säveltämään helposti kuin lapsi, mutta tietoisena siitä, mitä olen tekemässä.
Koen musiikin tila-avaruudessa olevana massana, kuin abstraktina veistoksena, jonka läpi aika kulkee. Kun sävellän teosta, tarkennan lähemmäs tai kauemmas niistä kohdista, joita olen työstämässä. Samalla tavalla voin siirtyä vaikka jonkin tutun oopperan tietystä kohdasta kauemmaksi, nähdä koko näytöksen yksinkertaisempana kuviona, ja liukua sitten toiseen kohtaan. Tapa ajatella kumpuaa lapsuudesta: piirsin lapsena kiemuraisia aikajanoja kuuntelemistani oopperoista ja sinfonioista. Aikajanat juontuvat luultavasti LP-levyjen urista. Jos halusin kuulla jonkun tietyn paikan, oli levysoittimen neula laskettava levylle oikeaan kohtaan. Kääntelin levyä valoa vasten, jolloin kovaääniset kohdat näkyivät karheampina, hiljaiset tasaisempina. Syntyi mielikuva vuoristoradasta, jota pitkin levyä kuunnellessa kuljetaan. Pidän ylipäänsä levyjen kuuntelua sekä konsertteja ja oopperoita keskeisinä musiikin opiskelussa. Uskon, että musiikkia voi oppia vain sitä kuuntelemalla. Mielestäni kannattaa usein kuunnella ilman partituuria, sillä sen seuraaminen vie väkisinkin monta prosenttia keskittymiskyvystä.
Kerran lapsena huomasin, että osaan viheltää ja hyräillä samanaikaisesti. Havainnosta aukesi minulle uusi maailma. Siihen asti olin vain yrittänyt matkia eri soittimien ääniä laulamalla. Edellä mainitusta taidosta on ollut suuri hyöty esimerkiksi kontrapunktiläksyjä tehdessä, ja nykyään saatan käyttää taitoa vaikka tarkastellessani työn alla olevan sävellyksen kahta rytmi- tai melodiatasoa. Sävellystyössä käytän myös pianoa. En tarvitse pianoa improvisointiin enkä kokeiluihin, mutta se nopeuttaa työskentelyä. Ajatus kulkee ripeästi sormet pianonkoskettimilla.
Nimeän teokseni pääasiassa mytologisten aiheiden mukaan, koska pidän myyttejä kulttuurin perustana. Mielestäni todellinen taiteilija on omasta tahdostaan riippumatta vain taiteensa lähde, joka varioi arkkityyppejä omalla tavallaan omassa ajassaan. Yksilönä en oikeastaan näe mitään syytä säveltää. Sävellystyö on syiden tuolla puolen. Ehkä sävellän vain, koska pystyn.
– Sampsa Ertamo (2012)